Peyton Placen tiellä

Suomen kulttuurirahastosta jäi 1960-luvulla eläkkeelle tunnollinen kotiapulainen, jolle vain uskonto ja hautausmaat merkitsivät jotakin. Hän sai läksiäislahjaksi television.

Muutaman vuoden kuluttua nainen oli unohtanut hautausmaat, uskonnon ja entisen työnantajansa. Hän ei puhunut mistään muusta kuin Peyton Place -televisiosarjasta.

Kulttuuria pursuavassa työpaikassaan hän ei ollut avannut kirjaa tai käyttänyt konserttien vapaalippuja. Nyt hän samaistui saippuaoopperan henkilöhahmoihin ja heidän elämäänsä. Populaarikulttuuri oli näyttänyt mahtinsa.

Tutkija Teemu Keskisarja kertoo tämän anekdootin kirjoittamassaan Suomen kulttuurirahaston historiikissa nimeltä Suuri tammi. Kirja on uskomattoman vetävästi kirjoitettua suomalaista lähihistoriaa.

Kotiapulaisen tarina kertoo siitä, millainen mullistus suomalaista elämänmuotoa ravisteli 1960- ja 1970-luvuilla.

– Massaviihde tavoitti massat, jotka eivät olleet piitanneet kansantajuisimmasta kansanvalistuksesta ja yleistajuisimmasta yleistiedosta, Keskisarja kiteyttää.

Ennen mullistusta oli korkeakulttuuri pysynyt rikkaiden ja hienojen ihmisten harrastuksena. Rahvaalle se tarkoitti ikävystyttävää viulunvingutusta, jota ei radiostakaan viitsinyt kuunnella.

Kulttuurirahasto järjesti 1940- ja 1950-luvuilla esitelmäkiertueita ja maaseudun kulttuurijuhlia rahvaan valistamiseksi. Ensin joku herra puhui ja päälle kuunneltiin klassista musiikkia. Ei toiminut. Yleisöä kertyi kourallinen, suurin osa heistä järjestäjiä.

Rillumarei-kulttuuri menestyi täysin ilman herrasväen tukea. Kulttuurirahaston kansanvalistus hävisi Tapio Rautavaaralle ja Esa Pakariselle. Sähkökitaran saundi upposi nuorisoon paremmin kuin viulut ja barokkisellot.

Beatles-poikia alkoi näkyä pian Lieksassa ja Sodankylässä asti. Herrasväki ei tajunnut, että rock oli samalla asialla kuin maakuntarahastot. Keskisarja arvelee, että ilman populaarimusiikkia olisivat syrjäseudut tyhjentyneet vieläkin täydellisemmin.

Kulttuurirahaston näkökulmasta maaginen tv-laatikko oli pahuuden lietso, jossa Yleisradion risupartaiset reportterit haastattelivat turhan usein rallikuskien kaltaisia epäkultturelleja sankareita.

Kamppailu massa- ja eliittikulttuurin välillä sai 1970-luvulla lisäkierroksia puoluepolitiikasta. Keskisarja kuvaa hienosti sen, miten historian kulku on laittanut uusiksi mielikuvat vapaamielisestä uusvasemmistosta ja ahdasmielisistä taantumusvoimista.

Vanhoilliset puolustivat säätiöiden, museoiden ja kustantajien riippumattomuutta, kun heidän nuoret vastustajansa vaativat taiderahoituksen valtiollistamista ja kontrollointia sosialismin nimissä. Vain vapaamielinen uusvasemmisto ymmärsi Neuvostoliiton kuri- ja komentojärjestelmää.

Nyt 2010-luvulla on puoluekiihko vaimentunut ja kulttuuritaistot asettuneet uusiin puihin. Massakulttuurin ja eliittikulttuurin kiista ratkaistiin ainakin teoriatasolla, kun kulttuurintutkijat julistivat matalan ja korkean välisen rajan hävinneeksi.

Säätiöt ja muut kansanvalistajat ovat silti yhä ymmällään. Säätiöillä on ollut viime vuosina vaikeuksia ymmärtää, tekevätkö ne kulttuurityötä vai lahjovatko poliitikkoja tiskin alta jaetuilla vaalirahoilla.

Muista hyväntekijöistä Yleisradio ja yliopistot näyttävät neuvottomilta. Yleisradio perustelee olemassaoloaan julkisen palvelun tehtävällä, mutta silti se kilpailee mainoskanavien kanssa höttöviihteellä.

Yliopistot teeskentelevät hoitavansa omaa yhteiskunnallista palvelutehtäväänsä, vaikka niiden rahoitusmalli palvelee aivan muuta. Tutkijoiden aika menee bulkkiartikkeleiden työstämiseen huonolla englannilla. Aikaa ei jää kotimaiseen osallistumiseen.

Yliopistojen panos yhteiskunnalliseen keskusteluun on romahtanut samaan aikaan, kun niiden viestintä- ja markkinointiosastot ovat paisuneet valtaviin mittoihin.

Yleisradion julkisen palvelun panos on romahtanut samaan aikaan, kun sen rahoitus on turvattu verovaroilla. Jostakin syystä Yle on kyvytön lähettämään edes yhtä suomenkielistä kirjallisuusohjelmaa tv-kanavillaan, vaikka ruotsinkielisellä puolella se onnistuu pienelläkin budjetilla.

Peyton Placen avaamalta tieltä ei ole paluuta. Onneksi ei ole paluuta myöskään vanhaan korkeakulttuuriseen jäykkyyteen. Verovaroilla kustannetut instituutiot tarjoavat nyt ratkaisuksi hästäkki-höttöä ja mainosviihdettä. Tästä pitäisi päästä eteenpäin.

Muuttolintu rautakaupan hyllyltä

Luonto herää. Puutarhamyymälän pihalla on trukki valmiina kärräämään puutarhatontut esiin. Siellä muun tilpehöörin joukossa vuoroaan odottaa jo yksi muuttolintu, betonista valettu joutsen. Pian se pääsee koristeeksi johonkin punaisen tuvan nurkalle.

Rauta- ja puutarhakaupat ottavat kevättä haltuun työntämällä oikeaa luontoa yhä kauemmaksi. Kätevän isännän ja neuvokkaan emännän mielikuvien avulla kaupataan esi- ja puolivalmistettua luontoa. Betonijoutsen osoittaa, että puolivalmisteiden tilalle on tulossa kokonaisia keinovalmisteita.

Aidon ja keinotekoisen jakolinja ei ole selvä. Ympäristötutkijoiden mukaan kaupunkiluonto voi olla jopa rikkaampi kuin maaseudun luonto. Ainakin kaupunkien omakotialueilla on lajeja enemmän kuin maaseudulla.

Tiheään rakennettu kaupunki ei ole yksiselitteisesti huono asia. Tutkija Ari Jokinen sanoo jopa, että täydennysrakentaminen voi lisätä luonnon monimuotoisuutta kaupungeissa.

Kaupungistuminen ei ole ilmiö, jossa rakentaminen yksinomaan tuhoaa alkuperäistä luontoa. Se voi päinvastoin synnyttää omaa, ainutlaatuista kaupunkiluontoa.

Ympäristötutkijat puhuvat keskimääräisen häiriön tai sopivan suuruisen häiriön teoriasta. Sen ajatuksen mukaan ihminen voi olla kuin tuuli, myrsky, metsäpalo tai tulva, joka lisää monimuotoisuutta.

Talon rakentaminen tai asvaltin levittäminen tuovat täystuhon, mutta pihan hoito, kasvimaat ja kukkapenkit ylläpitävät suurta lajimäärää.

Ei maaseutu ole luonnon monimuotoisuuden tyyssija. Tehomaatalous suosii vain harvoja lajikkeita. Metsissä kasvatetaan mieluiten yhden lajin puupeltoja.

Käsityksemme luonnosta on kulttuurin synnyttämää. Latomeri tai heinäseipäiden täyttämä peltoaukea ovat yhtä lailla kulttuurin tuotetta kuin avohakkuu tai moottoritien meluvalli.

Ehkä rautakaupan takapihalla odottava betonijoutsen pääsee vielä lintukirjaan ikiaikaisen suomalaisuuden edustajana, vaikka oikeatkin joutsenet viihtyvät yhä Suomessa.

Ruotsalainen Dagens Nyheter kertoi äsken, miten elävä rotta yleisövessassa aiheutti kalabaliikin.

Ainakin 1950- ja 1960-luvuilla eläneet muistavat vielä, miltä näyttää oikea rotta puuseen takana tai tunkion reunalla. Ei se ollut sen oudompi vieras kuin kärpäset, hyttyset tai maamyyrätkään.

Nyt meille on kasvanut päättäjien sukupolvi, joka iloitsee lemmikkirotasta mutta ei siedä villirottaa. Käsitys luonnosta muodostuu keskuslämmityshuoneiden suihkunraikkaudessa, josta rapa, kura, sonta ja lanta ovat kaukana. Jos kaupunki ei ole luonnon vastakohta, niin kaupunkilaiset sitä usein ovat.

Valkoposkihanhet laskeutuivat muutama vuosi sitten suurina parvina Helsinkiin ja paskansivat puistot täyteen. Syntyi kauhea kalabaliikki, jossa vaadittiin linnun munien tuhoamista ja jopa lintujen ampumista.

Sivistyneiden ihmisten käsitykset luonnosta joutuvat ahdinkoon heti, kun oikea luonto pistää esiin. Rautakaupan betonijoutsen on siis hyvä hankinta kaikille niille, jotka haluavat pitää kiinni lapsenuskostaan. Luonto on kiva niin kauan kun se ei ala kakkia, murista ja äristä.

Ihmisten maailmassa jakolinja näyttää yhä menevän etelän kaupunkien ja pohjoisen maaseudun välillä. Etelässä halutaan kiihkeästi suojella villiä luontoa, kunhan se pysyy heistä kaukana. Pohjoisessa taas luonto on ihmisen vihollinen, joka halutaan taltuttaa puskutraktorilla ja kaivinkoneella. Betonijoutsen on sopiva eläin molempien ryhmien lemmikiksi.